Ruusukaalimuhennus

Hyvää ruusukaaliviikkoa! Mikä ihana tekosyy vetää ruusuiset överit! Ruusukaali on aivan mahtava juttu. Lehtikaalin ja keräkaalin ohella. Kaalit ylipäätään ovat parasta mitä tiedän. Ruusukaali eroaa muista kaaleista tietysti söpöydellään. Ihanat, vihreät syyspallerot!

Jos et ole vielä päässyt sisälle ruusukaalin maailmaan ja ehkä hiukan vierastat sen makua, voin vannoa, että seuraavalla reseptillä olet samantien koukussa. Mikään ei voi mennä pieleen, sillä reseptin ainesosalista koostuu valkosipulista, sitruunasta, kermasta, pekonista ja voista. Lihattomiin tarpeisiin pekonin voi jättää pois, herkku toimii ilmankin tosi hyvin. Resepti on oikeastaan paranneltu mukaelma vuosia sitten julkaisemastani ruusukaalisörsselistä.

Yksi tykkää ruusukaalista eniten paahdettuna, toinen kermassa muhitettuna. Tässä reseptissä yhdistyvät sekä paahtaminen että muhentaminen. Täydellistä ruokaa lusikoitavaksi sohvan nurkassa.

Ruusukaalimuhennos
(kahdelle runsaaksi lisukkeeksi tai yhdelle hyvin nälkäiselle pääatriaksi)

voita
400-500 g ruusukaalia
1/2 pakettia pekonia
2 valkosipulinkynttä
loraus sitruunamehua
1-1,5 dl kuohukermaa
suolaa
mustapippuria

Leikkaa ruusukaaleista kannat pois ja puolita ne. Isommat voit panna neljään osaan. Murskaa valkosipuli. Paista pekonit (pinnoitetussa) kattilassa. Lisää hiukan voita. Paahda ruusukaaleja ja valkosipulia voissa keskilämmöllä hyvä tovi. Kun ne ovat saaneet hiukan väriä pintaansa, lorauta sekaan kermaa sen verran, että ruusukaalit eivät ihan peity. Mausta suolalla ja pippurilla. Anna muhia matalalla lämmöllä kannen alla niin kauan, että ruusukaalit ovat muuttuneet ihan pehmeiksi. Lisää kermaa tarvittaessa, tarkista maku. Mitä kauemmin muhivat, sen parempi. Nauti suoraan kattilasta.

Suuri lasagnehuijaus eli kesäkurpitsalasagne

Voiko mennä pahastikaan pieleen, jos yhdistää toisiinsa mehevää kesäkurpitsaa, hyvää bolognesekastiketta, runsain mitoin juustoa ja rutkasti tuoretta basilikaa? No ei kylläkään voi.

Lasagnea jäljittelevä vuokaherkku sopii hyvin esimerkiksi illallisvieraille tarjottavaksi, vaikkakin tässä pirtissä vuoka tyhjeni toki perinteiseen tapaan kahden suun voimin. Kesäkurpitsa imee itseensä rutkasti makuja ja toimii pastan sijaan tosi hyvin osana lasagnea. Jos liha ei kuulu kuvioon, sen tilalle voi lootaan lyödä vaikka linssejä. Olen tehnyt kesäkurpitsalasagnea kasvisversiona myös jättämällä lihan pois lisäämättä mitään tilalle, hyvää sekin.

Hyvin keitetystä tomaattikastikkeesta kaikki tietysti tietävät jo kaiken, kiitos Henrin ja Muttin. Samoja salaisia aseita suosittelen itsekin: hyvä tomaattisäilyke, sokeri ja mahtollisesti punaviini. Itse lisään tomaattikastikkeeseen aina myös suolaa sekä mustapippuria. Kesäkurpitsalasagne hyötyy hyvänmakuisesta tomaattikastikkeesta, siihen kannattaa siis panostaa.

Ja oho, tämä herkku on paitsi suussasulava, myös gluteeniton.

Kesäkurpitsalasagne 

1 keskikokoinen kesäkurpitsa
1 sipuli
3 kynttä valkosipulia
300 - 400 g hyvää jauhelihaa
1 pallo mozzarellaa
pari kourallista juustoraastetta
n. 200 g tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia
ripaus sokeria
suolaa
mustapippuria
chilijauhetta
punaviiniä tai balsamicoa
oliiviöljyä
ruukku tuoretta basilikaa

Valele uunivuoka oliiviöljyllä. Leikkaa kesäkurpitsa pyöreiksi ohuehkoiksi viipaleiksi. Hienonna sipuli ja valkosipuli. Kuumenna pannussa öljyä, lisää sipulit, kuullota hetki, lisää valkosipulit ja jauheliha. Ruskista. Lisää sekaan tomaattimurska ja sen päälle sokeri, anna muhia. Lisää balsamico tai viini ja mausta suolalla ja pippurilla. Maistele.

Lado uunivuokaan alimmaksi kesäkurpitsaviipaleita, sitten jauhelihakastike, sitten mozzarellapallosta puolet viipaleina ja vähän juustoraastetta. Ripota päälle tuoretta basilikaa. Tee sama uusiksi. Päällimmäisen kerroksen huipulle rojauta aimo annos juustoraastetta. Paista uunissa 200 asteessa n. 30 minuuttia. Tarkista, ettei pinta ota liiaksi väriä, voit peittää vuoan loppuajaksi foliolla. Nauti vihersalaatin kera.

Kaalicarbonara ja kesähurmos

Hengissä ollaan, vaikka viime viikkoina (öh, kuukausina?) on ehkä hieman muulta vaikuttanut. Keittiö on kumissut tyhjyyttään, sillä bloggarilla on ollut hieman liikaa muuta askaretta käsissään. Muun muuassa 55-tuntisia työviikkoja kahden sorttisen työteon muodossa, viheliäisten viisaudenhampaiden poistoja ja lopulta, onneksi, vielä yksi ihana Barcelonan-reissu. Huh! Ensi viikon jälkeen alkaa käytännössä katsoen loma, sillä aion tehdä ainoastaan yhtä (1 kpl) työtä. Ja päivittää blogia koko kevään edestä.

Kaiken kiireen keskellä kesä tuli ihan varkain. Kesäsuunnitelmat kytevät mielessä jatkuvasti, samoin kaikki ihanat, kesäiset reseptit. Eilen teimme vakavan investoinnin ja ostimme 9,90 eurolla pikkuisen pallogrillin, jonka tehtävä on viedä meidät puistoon, pihalle ja rantaan mahdollisimman monena kesäiltana. Parhaat grilliherkkuvinkit kommenttilooraan!

Paras kesäruokavinkki sen sijaan tulee tässä: Tehkää kaalicarbonaraa! Glorian Ruoka & Viinin (vaikka oikeastaan kylläkin karppifoorumin) tarjoama resepti on vienyt sydämeni ihan totaalisesti. Vehnätontä arkiruokavaliota noudattavana kaipaan toisinaan kovasti juuri pastaa sen helppouden ja muunneltavuuden takia. Vaan kukapa olisi arvannut, että ihana, makea varhaiskaali sopii carbonarakastikkeen kaveriksi jopa paremmin kuin pasta!

Kaiken kukkuraksi resepti on tosi helppo ja nopea. Voiskohan varhaiskaalia kasvattaa ikkunalaudalla? Entä minkä muun pastakastikkeen seuraksi kaali sopisi?

Kaalicarbonara
(kahdelle nälkäiselle)

1 kg varhaiskaalia
suolaa
180 g pekonia
50–100 g voita
100 g pecorinoa tai parmesaania
4 (luomu)kananmunankeltuaista
1 dl lehtipersiljaa tai basilikaa
mustapippuria myllystä

Irrota kevätkaalista lehdet ja leikkaa ne pikkurillin paksuisiksi suikaleiksi. Kiehauta iso kattilallinen vettä ja mausta se suolalla. Keitä kaalisuikaleita 1 minuutti. Nosta kaali kauhalla siivilään. Jäähdytä kaali laskemalla siivilään kylmää vettä. Näin kaali säilyy kirkkaan vihreänä. Valuta kaali kuivaksi.

Leikkaa pekoni suikaleiksi. Ruskista se rapeaksi suuressa kasarissa tai paistinpannussa. Lisää voi ja anna sen sulaa. Lisää kaali ja pyörittele, kunnes se on lämmennyt.

Annostele ruoka lautasille ja raasta juusto päälle. Revi yrtinlehtiä pinnalle ja rouhi pippuria päälle. Kruunaa annokset raaoilla kanamunankeltuaisilla.

Kohu- eli banaanipannarit

Kaveripiirissäni on viime aikoina kulovalkean tavoin levinnyt eräs salamyhkäisen nerokas pannariresepti. Alunperin resepti osui silmiini Pitkän reseptiarkistosta, mutta unohtui kokeilla (kuten valitettavasti kiireisen bloggajaan arjessa usein käy). Onneksi siskon poikaystävä pari viikkoa myöhemmin paistoi nokkamme eteen pinon noita kohupannareita. Olin heti myyty.

Kohupannarit ovat siitä kivoja, että ne eivät tee kenestäkään kohupullukkaa (vuoden hienoin uusiosana, kiitos Iltalehti). Ainesosia on tasan kaksi ja ne ovat superterveellinen kananmuna sekä ei-kovin-epäterveellinen banaani. Kahdesta ainesosasta huolimatta pannarit maistuvat jumalattoman hyviltä, eivät ollenkaan munakkaalta. Jos en olisi tiennyt, olisin vannonut pannareiden sisältävän jauhoja. 

Kohupannarit tulille! Suosittelen pikkulettupannua, hyvää lastaa ja voita taikka kookosöljyä. Päälle marjoja, kermavaahtoa ja hunajata.

Banaanipannarit

(n. 12 kpl pieniä pannareita)

1 isohko banaani

2 munaa

(hiven vaniljasokeria lähinnä tuoksun takia)

paistamiseen voita tai kookosöljyä 

Blendaa ainesosat sekaisin esimerkiksi sauvasekoittimella. Kuumenna pannu ja paista letut reilussa rasvassa puolin toisin. Tarjoile kermavaahdon, marjojen ja hunajan kanssa. Joka päivä elämäsi loppuun saakka. 

Ylistys kivikaudelle = siemenvuokaleipä

Leipiä on maailman pullollaan. Eräs viime aikoina kovasti ihastuttanut on kivikautinen vuokaleipä, jonka valmistaminen on erittäin helppoa (mitä nyt puinen nuolijanvarsi katkesi paksua taikinaa hämmentäessäni) ja itse leipä ihan suussasulavaa.

Leipä koostuu erilaisista siemenistä ja on pienellä hunajalisällä varustettuna varsin limppumainen tapaus. Ihan sairaan hyvää, kun päälle panee voita, juustoa ja suolakurkkua. Tai hummusta. Tai graavilohta. 

Saksalaistyyppistä, tummaa jyväleipää muistuttava, superkuituinen ja -proteiininen tapaus täyttää mahan ja pitää nälkää hieman eri tavalla kuin viljaiset serkkunsa ja on juurikin sen tähden ollut varsin kovassa huudossa keittiössäni. Kovin montaa palaa päivässä ei tätä kaveria kuitenkaan kannata ahmia, jos on vähänkin herkkävatsainen. (Harmillista sinänsä, sillä ravitsemussuositusten mukaan leipää olisi hyvä syödä kahdeksan palaa päivässä.)

Leipä on alkujaan tuntemattomaksi jäävän kööpenhaminalaisen ravintolan resepti. Siemenkaupoille mars, leipä uuniin ja herkut päälle!

Kivikauden leipä

(Vinkki: 100 g tarkoitti samaa desimäärää kaikissa muissa paitsi saksanpähkinöissä ja kurpitsansiemenissä. Tieto nopeuttaa hommaa hitusen.)

1 dl oliiviöljyä

5 luomumunaa

1 tl hyvää suolaa

(kunnon loraus hunajaa, mikäli mielet limppumaisen fiiliksen)

100 g saksanpähkinöitä

100 g auringonkukansiemeniä

100 g kurpitsansiemeniä

100 g manteleita

100 g seesaminsiemeniä

100 g pellavansiemeniä

Sekoita oliiviöljy ja kananmunat. Lisää joukkoon muut aineet ja surauta joko blenderillä tai sauvasekoittimella sileähköksi. Sekaan saa jäädä reilusti sattumia ja rakennetta. Voitele leipävuoka, kaada (käytännössä lusikoi) taikina vuokaan ja anna paistua 170 asteessa noin tunti. Jäähdytä ja nauti. 

Resepti täältä. 

Pähkinäiset ruuneperit

Johan oli tammikuu! Pitkä, pimeä ja varsin vähäisillä vapaapäivillä varustettu. Olen syönyt lähinnä turkkilaista jugurttia, työeväänä iänikuista fetasalaattia ja iltaisin jotain rasvaista. Helmikuu sen sijaan näyttää jo rutkasti valoisammalta, vaikka työviikot lienevät jatkossakin hirmu pitkiä. Valo ja sen myötä lähestyvä kevät vain kummasti motivoivat keittiössä hääräämiseen ja ruoka-annosten tallentamiseen muistikortin kautta blogiin.

Aloitetaan tyylille ominaiseen tapaan hieman myöhässä, nimittäin runeberginpäivästä. En välitä kaupan karvasmantelissa uivista runebergitortuista, enkä niin kovasti myöskään vehnästä, mistä saimme siskon kanssa ajatuksen yrittää paakata omat, jauhottomat runebergintortut. Ja hyvinhän se sujui, kun löysimme avuksi loisto-ohjeen. Niin hyvin, etten oikeastaan ymmärrä, mihin niitä jauhoja tortuissa edes tarvitaan.

Runebergintorttuissa sooloilu ja luovuus sopivat teemaan, sillä Fredrika-vaimon alunperin herra Runebergille väsäämät leivonnaiset olivat tarinan mukaan juurikin kaapin ainesten pohjalta improvisoituja makeannälän tyydyttäjiä.

Ruunepereista tuli meheviä, aromikkaita ja jopa ihan suloisia, toisin kuin pari vuoden takaisista kyhäelmistäni. Kostuttamista ruuneperit eivät vaatineet, olivat pähkinöiden rasvaisuuden tähden meheviä ilmankin. Sokerikuorrutuksenkin jätin pois, sillä kokemukseni mukaan se on suoraan yhteydessä torttujen rumuuteen.

Runeberginpäivä meni jo, mutta näitä leivoksia taidan kyllä tehdä pian uudestaan ihan muuten vaan.

Pähkinäiset ruuneperit
 (noin 18 kpl)

150 g pehmeää voita
n. 1 dl täysruokosokeria
2 munaa
2,5 dl jauhettua mantelia
2,5 dl hasselpähkinärouhetta
1 dl kermaa
1 tl leivinjauhetta
(1 tl psylliumia rakennetta parantamaan)
kardemummaa
vadelmahilloa

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri kevyesti sekaisin. Lisää munat yksitellen samalla vatkaten. Lisää muut aineet ja sekoita taikana tasaiseksi. Nostele muffinsivuokiin ja paista 200 asteessa noin 15 minuuttia. Lusikoi jäähtyneiden leivosten päälle kunnon satsit vadelmahilloa.

Resepti tietysti täältä.